Turva löytyy turvattomuudesta


Luovuttaminen tarkoittaa omasta hallinnasta luopumista ja antautumista jollekin suuremmalle. Itse olen joutunut opettelemaan paljonkin antautumista elämän virtaan.

Oman taustani seurauksena perusturvan tunteeni on ollut heikko. Sitä on ollut helppo paikata kontrollilla, tunnollisuudella, touhuamisella, omavoimaisuudella ja kaikella sillä, mikä antaa näennäisen hallinnan tunteen elämästä.

Valitettavasti tämä maa on täynnä ihmisiä, joiden taustalta löytyy turvattomuutta ja rajattomuutta. Usein perheestä löytyy alkoholiongelmaa, riitaa, väkivaltaa, mielenterveysongelmia, persoonallisuushäiriöitä tai muuta mikä on luonut turvattomuutta ja epävakautta. Ei ole ihme, jos on vaikea luottaa, että kaikki järjestyy. Samalla alamme tukahduttamaan tunteitamme, sillä koemme, ettei niille ole tilaa ja elämä on pelkkää selviytymistä, murehtimista ja kannattelua. Ennakoimalla ja kontrolloimalla luomme itsellemme näennäistä turvallisuuden tunnetta. Tarkkailemme ympäristömme pieniäkin eleitä, ilmeitä ja äänenpainoja ja teemme tulkintamme olemmeko turvassa. Lopulta varpaillaan olo alkaa väsyttää.

Miten useat elämän tapahtumat ovatkin onnistuneet osumaan juuri siihen kipeimpään ja syvimpään haavaan ja saaneet kivun tuntumaan luissa ja ytimissä. Jos olen pelännyt hylätyksi tulemista niin juuri sitä elämä on antanut.

Nykyään jo pystyn näkemään, että luon itse pelkoni ja saan aikaan katastrofini. Täysin omassa mielessäni. Ja mielikuvitustahan minulla on aina riittänyt.

Turvattomuudesta voi kuitenkin toipua ja elämään oppia luottamaan. Ensin on tunnustettava jonkin omaa kasvua estävän pahan asian olemassaolo. Silloin myöntää kasvun ja muutoksen tarpeen sekä oman voimattomuuden ja avuttomuuden. Se vaatii myös paljon kärsivällisyyttä. Joskus pelkät stressinhallintamenetelmät eivät riitä pärjäämään paineiden kanssa, vaan täytyy pureutua syvemmälle ytimeen. Itse päätin alkaa parantamaan niitä uskomuksia ja tunteita, jotka kavensivat elämääni ja aiheuttivat huolta. Omat luurankonsa ja mörkönsä voi kohdata käsittelemällä turvallisesti ne tunteet, jotka on tukahduttanut sisälleen. Silloin niille ei anna enää voimaa. Kun mieleen myös istuttaa uusia, parempia ajatuksia, alkaa niistä lopulta versota uusia tukevia uskomuksia.

”Saan aina apua”, ”Elämä voi olla helppoa”, ”Kaikki järjestyy”, ”Olen turvassa”. Mieti hetki, miten elämäsi voisi mullistua, jos syvällä sisimmässäsi uskoisit, että saat aina kaiken tarvitsemasi avun? Tai että olet aina turvassa ja asiat järjestyy? Kun sisäinen kamppailu päättyy ja tilalle astuu rauha, myös elämän ulkoiset olosuhteet alkavat heijastaa tuota rauhaa.

Nykyään uskallan yhä enemmän antautua elämän virtaan ja luottamaan että turvaverkko ilmestyy aina, kun sitä tarvitaan. Että turva löytyykin turvattomuudesta. Lopulta oivaltaa, että juuri tuon turvan tunteen menettämisen kokemus on juuri se asia, mikä minun on pitänyt kohdata.

Jälkikäteen pystyn näkemään selvästi, miksi tietyt kivuliaat tapahtumat elämässä ovat tapahtuneet. Ne ovat tuoneet juuri tämän turvattomuuden tunteen äärelle. Jotta voi kohdata ja vapauttaa uudelleen tuon tunteen, kun asiat eivät ole menneet odotusten mukaan, koet olevasi hylätty, vääränlainen tai arvoton. Mutta mikään tunne ei kestä määräänsä enempää. Suru katoaa kun sen aika on, hylkäämisen kokemus vaimenee ja tuska poistuu kun se on tehnyt tehtävänsä. Ja saa jälleen huomata, että elämä kantaa. Aina. Se vain tuo kaikki tapahtumat lopulta parhaaksemme, jotta voimme oivaltaa jotain.

Kerran yksin pimeällä hautausmaalla kaatosateessa juostessani oivalsin, ettei siellä pimeydessä ollutkaan mitään pelättävää. Ja kun pimeyden valaisee, ei pelkoa ole muuallakaan ja voi aina kokea olevansa turvassa. Elämä kantaa, kun en itse ala sitä kannatella. Mikään ei tapahdu, minkä ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi. Päätä on turha hakata seinään, ainakaan kahta kertaa.

Vastoinkäymiset onkin oppinut kohtaamaan tienviittoina. Ne ohjaavat takaisin sille reitille, joka vie lopulta oikeaan suuntaan, vaikka mielen tekisi mieli vastustaa. Monesti vasta pitkän ajan kuluttua huomaa, mikä on ollut kunkin tapahtuman tarkoitus. Menetyskin on vain mielen luoma harha, joka johtuu odotuksista, oletuksesta miten asioiden kuuluisi mennä. Kun ei odota mitään, ei voi menettää mitään. Jäljelle jää vain kiitollisuus kaikesta jo olevasta ja koetusta. Elämää ei tarvitse ujuttaa enää muottiin, johon se ei tahdo sopia. Uskon että elämä antaa lopulta juuri kaiken sen, mitä matkallani tarvitsen, kipuineen ja iloineen.

Antautumisen kokemuksesta kasvaa vähitellen tietoisuus, että kaikki on hyvin.

Lämmin kiitos kaikille suurille opettajilleni!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *