Kuinka hyvin olemme lopulta yhteydessä todellisiin tarpeisiimme. Hetkellisten halujen täyttäminen tuo helpoituksen hetkeksi, ja niilläkin on paikkansa. Harvoin kuitenkaan pysähdymme tunnistamaan onko kyse halusta vai tarpeesta. Halujen tyydyttäminen johtaa hetken mielihyvään, kun taas syvempien tarpeiden tunnistaminen ja täyttyminen johtaa onnellisuuteen ja kestävämpään hyvinvointiin. Meillä on paljon haluja, mitä emme kuitenkaan tarvitse välttämättä elääksemme. Haluamme kofeiinia, alkoholia ja sokeria, mutta emme kuitenkaan tarvitse näitä aineita pysyäksemme hengissä. Tavoittelemmekin hetken mielihyvää usein onnellisuutemme ja terveytemme kustannuksella. Mielihyvää pitäisi saada kuitenkin jatkuvasti, jotta olisimme tyytyväisiä. Voimmeko elää tulematta kuulluksi, nähdyksi, kohdatuksi, hyväksytyksi tai kosketetuksi? Valitettavasti voimme, mutta tuskin voimme kovin hyvin ilman yhteyttä itseemme ja toisiin. Oikeastaan hylkäämme itsemme niin kauan kuin emme tule näissä näkyviksi ja se tie voi johtaa addiktioiden maailmaan.

Tunteemme kertovat miten tarpeemme tyydyttyvät. Ikävämpitä tunteita, kuten vihaa, ahdistusta, yksinäisyyttä ja pelkoa koemme, kun jokin tarve ei tyydyty. Kun tarpeemme tyydyttyvät, koemme miellyttäviä tunteita. Jos emme tunnista tunteitamme, emme tiedosta myöskään tarpeitamme. Tarpeemme kertovat siitä kuka olemme ja mikä on meille tärkeää. Sinua ehkä ahdistaa koska tarpeesi ei tyydyty. Ei ole niinkään olennaista päästä ahdistuksesta eroon, vaan kuulla mitä sillä on asiaa, mistä tarpeesta se kertoo. Eli kyse ei ole siitä miten pääset eroon tunteestasi vaan miten saat tarvitsemasi.

Onko tapa vetäytyä yhteydestä ikävän tunteen iskiessä sittenkin vain opittu tapa, kun ei ole halunnut vaivata muita omalla pahalla ololla. Onko todellinen tarve kuitenkin tulla kohdatuksi, hyväksytyksi ja jopa lohdutetuksi, tulla yhteyteen toisen kanssa ikävänkin tunteen kanssa. Että saisi turvallisen kokemuksen, että sekin tunne minussa on ihan ok. Eräs ystäväni kertoi keskustelussamme hetki sitten, kuinka toivoisi joskus miehenä saavansa syliä ja silityksiä, jonka jälkeen seksikin voisi kiinnostaa enemmän. Saanko olla haavoittuva ja tarvitseva sukupuolesta riippumatta.

Voiko pinnallisten halujen täyttäminen johtaa riippuvuuteen? Oma kokemukseni on, että lähinnä seksuaalisuuteen perustuva suhde voi aiheuttaa riippuvuutta juuri tästä syystä. Saat hetken helpotuksen, mutta syvemmät tarpeet eivät täytykään. Et pääse aitoon syvään yhteyteen, ymmärrykseen mihin itsellä on ollut aina kaipuu. Seksuaalisuus on itselleni ilmanmuuta myös tarve, mutta se voi olla myös opittu tapa kompensoida todellisia tarpeita, sillon kuin ne eivät täyty. Kun ei ihan saa mitä oikeasti tarvitsee, jää riippuvaiseksi hetken helpotuksesta. Jäät aina vähän jotain vaille ja kehä on valmis. Ja hetken helpotus turruttaa ja laastaroi usein vain sitä kipeää kohtaa, joka ei saa tyydytystä. Usein nämä osuvat juuri johonkin kohtaan, koemme huumaavaa intohimoa  ja kuvittelemme, että nyt palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Mutta jotain syvempää jää uupumaan ja jäät narkkaamaan sitä halua, jonka saat täytetyksi. Jos on tottunut elämään riippuvuussuhteissa, voi olla todella pelottaavaakin alkaakin ilmaista todellisia tarpeitaan.

Emme voi olettaa enää aikuisina, että ympäristö antaa meille tarvitsemamme automaattisesti. Se on oikeastaan narsistista.  Meidän tehtävä on ilmaista tarpeemme ja huolehtia että ympäristö on turvallinen sen mahdollistamiseksi. Se on itsestä vastuun ottamista. Toki toisen vastuulla on huolehtia omista rajoistaan, haluaako pyyntöön vastata. Mutta oikeastaan se, että voin luottaa toisen rajoihin, rohkaisee myös ilmaisemaan omia tarpeitani vapaammin. Silloin tiedän, että niitä ei käytetä minua vastaan tai että toinen ei myöskään miellytä yli omien rajojen.

Emme voi myöskään olettaa että toinen aina ymmärtäisi, mitä tarvitsemme milloinkin. Meidän oma tehtävä olisi rohkeasti ilmaista tarvitsemmeko vaikka kuulemista, halausta vai kannustusta. Mutta voimme myös etukäteen keskustella esimerkiksi kumppanin kanssa siitä, mitä toivomme vaikka silloin, kun jokin vaikea tunne iskee. Jos en osaa aina siinä hetkessä itse tunnistaa tai pyytää tarvitsemaani (vaikka halausta, läsnäoloa tai lohtua), voi toinen auttaa sen kanssa, kun asia on etukäteen sovittu. Itsestäni tiedän, että vaikka kuinka mököttäisin, niin todellinen tarve olisi, että joku vain ottaisi lähelle. Että on hyväksytty myös sen tunteen kanssa.

Turvallisesti kiintynyt lapsi menee äidin luo kun tarvitsee jotain. Kun tarve on täyttynyt, hän jatkaa iloisesti taas leikkiään kunnes on aika palata äidin luo. Lapsi olettaa, että äiti vastaa tarpeeseen johdonmukaisesti, tarve tyydyttyy ja leikki jatkuu. Kun aikuisina olemme turvallisessa kiintymyssuhteessa, koemme myös olevamme sitä vapaampia mitä syvempään ja turvallisempaan yhteyteen pääsemme. Mitä turvallisemmin toiseen voi tukeutua, sitä helpompaa on olla itsenäinen ja riippumaton.

Lapsuudesta emme kuitenkaan ole välttämättä saaneet kokemusta, että on turvallista tuntea ja saada myös lohdutusta. Vanhemman tehtävä olisikin opettaa lapselle tunteensäätelytaidot. Ideaalitilanteessa kun aikuinen näkee lapsen vihaisena ja sanoo; ”Huomaan että sua kiukuttaa, olen tässä sun kanssa”, lapsi oppii myös tunnistamaan tunteitaan, tuntee tulevansa nähdyksi ja hyväksytyksi, sekä rauhoittamaan itse itsensä myös aikuisena. Kun näitä asioita ei monikaan ole saanut, joutuu kaiken opettelemaan aikuisena. Itse olin oppinut pakenemaan omaan päähäni ja tunteiden analysointiin, pelkän tuntemisen sijaan. Siksi haluankin tänä päivänä olla mukana luomassa turvallista ilmapiiriä, jossa on lupa olla mikä on, tuntea mitä tuntee, lupa olla heikko ja uskaltaa pyytää mitä tarvitsee. Jännää onkin, että usein näemme oman keskeneräisyytemme ja haavoittuvuutemme näyttämisen heikkoutena kun taas toisissa rohkeutena. Unohdamme, että usein meissä herää myötätunto kun toinen ihminen pyytää meiltä jotain tarvitsemaansa, mutta emme anna lupaa omille tarpeillemme ja hylkäämme mieluummin itsemme. Mitä jos olisinkin itseni puolella?

Saatamme myös hakea tiedostamattamme pelastajaa siihen kipuun, joka on aiheutunut vaillejäämisistä lapsuudessamme. Mutta kukaan ei aikuisena voi ottaa meiltä niitä pois. Kipeiden torjutuksi ja hylätyksi tulemisen kokemusten taakse voi kasaantua suuri määrä surua siitä, mitä tarpeita vaille on lapsena jäänyt. Alla voi olla vihaa, katkeruutta, turvattomuutta, pettymystä ja häpeää. Toimintamallit ovat voineet aikuisena muotoutua näiden tunteiden peittämiselle ja välttämiselle. Saatamme tuntea sitä katkeruuttaa exäämme kohtaan, joka ehkä kuuluisi alunperin kasvattajallemme. Päädymme aikuisina toistamaan suhteissamme tuttuja dymamiikkamalleja vaillejääneestä lapsuudestamme, koska se on tuttua ja turvallista.  

Mutta ne haavat jotka ovat syntyneet vuorovaikutuksessa, voivat myös parantua vain vuorovaikutuksessa. Turvallisessa suhteessa voimme saada terveen peilin ja tukea kulkea näiden kipujen läpi. Voimme saada korjaavia kokemuksia siitä, että on turvallista tuntea, tilaa luottaa toiseen ja tulla nähdyksi. Voimme aikuisena eheytyä suhteessa saamalla tarvitsemamme ilman, että taannumme lapsen tasolle. Se vaatii ympäristön, jossa on helppo hengittää.