Kuinka katkaista negatiivisuuden kierre?

Jokaiselle on varmasti tuttu tilanne herätä keskellä yötä. Ajatukset alkavat pyöriä negatiivista kehää eikä uni enää tule. Yhtälailla ajatuskierre voi ottaa vallan myös keskellä päivää ja katoat sieltä missä oikeasti olet. Olet mielessäsi sen sijaan että olisit läsnä.

Usein ajatukset voivat olla ”en onnistu, en ole riittävän hyvä, en kelpaa, mitä muut ajattelevat” jne… Ja mielellämme on tapana uskoa mitä sille sanomme. Todella tehokas tapa pienentää itseään ja omaa potentiaaliaan. Hetken olemme täysin vakuuttuneita että olemme oikeassa, ellemme herää tietoisina huomaamaan mitä teemme itsellemme.

 

Mutta tiedätkö, miksi positiivinen ajattelu on niin vaikeaa? Tiedätkö miksi ajatukset tuppaavat aina palaamaan negatiivisiin uomiin?

Entä tiedätkö, miten katkaista negatiiviset ajatukset hyvin helposti ja nopeasti?

Ainakin puolet ajastamme aivot ovat ns. automaatiotilassa, johon liittyy negatiivisia ajatuksia, uhkia ja pelkoja. Aivomme ovat suuniteltu huomaamaan negatiiviset ajatukset, koska ammoisina aikoina uhkien huomaaminen oli erittäin tärkeää selviytymisen kannalta. Taito on siis jäänyt biologiaamme jotta laji selviytyisi, vaikka se on tässä hetkessä huomattavasti tarpeettomampi. Meissä ei siis ole mitään vikaa, vaikka negatiiviset ajatukset tuntuisivat hyökkäävän päällesi, vaan ennemmin kertoo että aivosi ovat normaalit.

Uusin tiede sanoo, että autopilotilla kulkemisen voi kuitenkin katkaista hyvin helposti tulemalla tietoiseksi tästä hetkestä. Aistimalla sen, mikä on läsnä tässä ja nyt, negatiiviset ajatukset keskeytyvät. Tehokkaimmin läsnäolevaksi hetkeen tuovat aistimme. Voit vain alkaa haistaa, maistaa, kuulla, nähdä ja tuntea missä olet juuri nyt ja aistit palauttavat sinut tähän hetkeen. Kun ajatuskierre on huomattu ja katkaistu, voit alkaa valita millaiset ajatukset vievät eteenpäin ja vahvistavat hyvinvointiasi. Negatiivisten ajatusten pakottaminen positiivisiksi toimii harvoin. Vasta läsnäolon tilasta voit onnistua siinä paremmin.

Läsnäoloon havahtuminen on aina ensimmäinen askel. Tarkemmin sanottuna heräät kaavojen, ohjelmointien, tunteiden ja ajatusten luomasta elämästä. Havahdut vain aistimaan ja kokemaan mitä oikeasti tapahtuu ja elät ja tunnet sen läpi. Mielen luoma illuusio on, että koemme vain omaa ajattelua sen sijaan että kokisimme elämän raakana, sellaisena kuin se on. Silloin vapaudumme selviytymisen tilasta olemisen tilaan.

Vähitellen voit alkaa harjoittaa läsnäoloa yhä enemmän. Sen seurauksena ehkä huomaat, että sinussa on myös osa joka haluaa vastustaa läsnäoloa. Se on tuttu minuus, joka on todellinen vastustajamme itsessämme. Tämä osa toimii automaatiolla, se välttelee todellisuutta ja etsii sitä mitä uskoo tarvitsevansa; hyväksyntää, turvaa, erityisyyttä tai vaikka kunniaa ja menestystä.

Itsereflektio on tärkeä taito huomata ja sanoittaa mitä meissä tapahtuu. Silloin vapautuu analysoinnista ja vain huomaa mitä ajatuksia, tuntemuksia, kaavoja, uskomuksia, kipuja, tunteita ja impulsseja minussa liikkuu juuri nyt. Kun niistä tulee tietoiseksi, vapaudumme reagoimasta niihin, jos niin valitsemme. Se on mielen vapautta.

Kun alat tunnistaa näitä osia itsessäsi, alat yhä enemmän ystävystyä itsesi kanssa ja hyväksyä itsesi kokonaisena. Siitä alkaa eheytyminen, sisäisen turvan kasvu ja sitä kautta voit alkaa rentoutua kokemaan elämää kaikkine haavoineen ja tunteineen. Läsnäolo on pohja todelliseen elämään ja olemisen tilaan.

Mikä on sinun tapasi tuoda itsesi läsnäolevaksi?

Itsensä tunteminen tekee sinusta vahvan, itsensä hyväksyminen pysäyttämättömän!

 

 

Haavoittuvuudesta

”Olen totta itselleni tässä hetkessä, juuri siinä tunteessa kun olen”. Mitä jos hyväksyisimme asiat sellaisina, kun ne siinä hetkessä ovat. Silloin myös sallimme itsemme kokea tunteemme ja kipumme raakana, tässä hetkessä. Ilonkin kokee voimakkaampana kun ei ole jatkuvasti varpaillaan odottaessaan pahinta. Kun uskallan olla rehellinen tunteistani ja tarpeistani, tulen niiden kautta näkyväksi. Itseni puolella oleminen luo myös tilan, ettei sisäinen lapsi minussa hätäänny tai takerru, vaan voin luottaa itseeni. Kun voin luottaa, että minulla on lupa jokaisessa hetkessä ilmaista tarpeeni ja tunteeni, voin taas jatkaa matkaani oman totuuteni johdattamana pysyen omassa voimassani. Aivan kuten terveesti kiintynyt lapsi, joka käy tankkaamassa läheisyyttä tarvittaessa ja sitten taas jatkaa omaa leikkiään.

Itselleni on ollut tyypillistä sanoa kyllä, kun olisin halunnut sanoa ei, joskus taas toisinpäin. Eräänlaista rajattomuutta ja miellyttämisen tarvetta. Otamme tällöin myös helposti vastuuta toisen tunteista. Kuitenkin todellisuudessa, jos toinen pelästyy minun totuuttani, ansaitsen jotain muuta.

Mitä jos minut hylätään, kun puhun oman totuuteni? Sisällämme asuu vanhoja haavoja hylkäämisestä. Jos päästän jonkun lähelle, taas minut hylätään. Jos haluaa läheisyyttä on kuitenkin otettava nähdyksi tulemisen riski. Olemme täydellisiä juuri sellaisina, omine haavoinemme.

Ylianalysoinnilla on hyvin helppoa sivuuttaa jokin todellinen tunne. Siinä olen itse ainakin hyvin taitava. Ääripäinä voi olla huutaminen metsässä tai tyttöjen kesken tilanteen ylianalysoiminen, kun keskitie olisi vain selkeä tunteen ilmaisu. ”Olen surullinen, koska kävi näin”. PISTE. Vain ilmaisu, tunteen HYVÄKSYMINEN, ilman minkäänlaista analysointia. Itsereflektoinnilla on paikkansa ja analysointi on itselleni ollut väylä oppia ja ymmärtää, mutta pakokeino ja defenssi se ei saa olla. Pahimmillaan se harhauttaa minut pois juuri siitä mitä tunnen. Sen alla voi olla pelkoa, häpeää, hylkäämisen pelkoa, turvattomuutta tai pettymystä. Todellisuudessa mieli työstää asioita jatkuvasti ilman suurempaa yrittämistä ja usein se suurin oivallus tuleekin juuri, kun päästää irti ja vain rentoutuu tunteeseen ja läsnäoloon.

Olemme todella haavoittuvaisia oman totuuden äärellä ja tuota haavoittuvuutta on helppo suojella häpeällä ja muilla defensseillä. Koemme oman haavoittuvuutemme heikkoudeksi, kun taas toisten haavoittuvuutta pidämme rohkeutena. Jokaisella ihmisellä on nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tarve. Samalla kuitenkin pelkäämme tulla näkyväksi haavoinemme. Mutta vasta haavoittuvina tulemme näkyväksi tunteinemme ja tarpeinemme, autenttisina, ja voimme vasta kokea aidon yhteyden. 

Miksi sitten niin yksinkertainen asia kuin tunteiden tunteminen on meille niin vaikeaa? Koska toistamme vain sitä mitä olemme oppineet ja uuteen toimintatapaan meillä ei aina ole mitään mallia.

Onnekseni elämä on tuonut eteen ihmisiä, joiden kanssa näitä asioita saa harjoitella. Ehkä elämä on vain yksi iso harjoitus yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kokemusten kautta, ilmentääkseen omaa autenttisuutta. Että tosiaan saa luvan harjoitella suurella myötätunnolla omaa täydellistä epätäydellisyyttä kohtaan.

 

Pohdintani juontaa uuteen tuttavuuteeni Gestalt-terapiaan. Se on psykoterapian menetelmä, jossa päähuomio on nykyisyydessä, tässä ja nyt. Gestalt-terapian neljä peruspilaria ovat kontakti, tietoisuus, nykyhetki ja vastuu. Tavoitteena on tulla tietoiseksi omista käyttäytymismalleista, puolustusmekanismeista, kehosta ja tavoista olla kontaktissa. Ymmärrys itsestä antaa tilan valita: muuttaako tapaansa vai jatkaako entiseen malliin.

TÄSSÄ. NYT. HETKESSÄ.

let-life-happen

Tommy Hellstenin uusimman kirjan myötä inspiroiduin kirjoittamaan läsnäolosta. Siinä on jotain kiehtovan selittämätöntä. Läsnäolo liittyy hetkeen, juuri tähän, joka on nyt ja samalla selittämätön ja mystinen. Tämä hetki on ajaton. Samalla siinä on kaikki ja ei mitään, ikuisuus ja tietoisuus.

On mahdollisuus olla fyysisesti läsnä olematta kuitenkaan paikalla. Useimmiten olemme joko menneessä tai tulevaisuudessa. Joka ei ole työstänyt menneisyyttään, tunteitaan ja kokemuksiaan, myös elää menneisyydessä. Tutkimusten mukaan pystymme olemaan läsnä hetkessä vain max 8 sekuntia ennen kuin ajatukset lähtevät harhailemaan muualle.

Tulevaisuudessa taas olemme, kun koemme tässä hetkessä olevan jotain vikaa, joko siitä puuttuu jotain tai on liikaa. Toisin sanoen, emme hyväksy sitä mikä on, vaan pyrimme muuttamaan sitä. Uskomme, että muutos tapahtuu tulevaisuudessa, huomenna, ensi viikolla ”sitku”. Haluamme pois siitä mikä on, siihen miten mielestämme pitäisi olla. Meillä tuntuu olevan paljon tähän hetkeen liittyviä vaatimuksia. Jos tämä hetki sisältää vastoinkäymisiä, ahdistusta, kärsimystä tai hankaluuksia, emme hyväksy niitä. Juuri nämä vaatimukset ajavat meidät pois tästä hetkestä. Vastustamme sitä mikä on, vaikka se on joka tapauksessa. Aika turhaa hommaa siis.

Tämä hetki on ainoa, joka meillä elämässämme on elettävissä. Menneisyydessä ei ole koskaan tapahtunut mitään, sillä kaikki on aina tapahtunut nyt-hetkessä. Mitään ei myöskään tule tapahtumaan tulevaisuudessa, sillä sekin tapahtuu nyt-hetkessä. Kuten Tommy ilmaisee; ”kaikki muu on ajatusten luomaa harhaa”.

”Mitä enemmän samaistumme ajatuksiimme, sitä vähemmän meissä on tietoisuutta”. Ajatuksemme nimittäin vievät meitä pois siitä, mikä on. Suurimman kärsimyksen meille luokin yleensä oma ajattelumme. Ei ne vaikeudet ja vastoinkäymiset, vaan se mitä niistä ajattelemme. Näiden asioiden vastustaminen luo enemmän kärsimystä kuin itse tapahtumat. Koska on tapahtunut väärin, se pitää korjata. Takana on oletus, että onnemme on riippuvainen olosuhteista ja jos ne ovat väärät, ajattelemme, että niiden täytyy olla toisenlaiset. ”Näin olemme omilla ajatuksillamme luoneet onnettomuutemme”, kirjoittaa Tommy. Vain ihminen kykenee moiseen itsepetokseen.

Mikä meidät laittaa pakenemaan tästä hetkestä? Tyhjyys, pelko ettei ole tarpeeksi sitä tai tätä, ettemme kelpaa, ettei meille käy hyvin. Traagista on, että olemme tottuneet elämään pelossa. Se on elämäntapa, jota emme edes enää tunnista peloksi. Näin käy usein esimerkiksi silloin kun on jo varhain lapsena tullut haavoitetuksi. Elämä on osoittautunut pelottavaksi kun ei ole tullut kannetuksi.

Pelkäämme tuntematonta ja hallinnan menettämistä. Kuten Tommy ilmaisee; ”pelkäämme putoavamme johonkin, jota emme voi hallita, pelkäämme putoavamme elämään ja siihen, mikä meitä kenties on niin kovasti haavoittanut. Elämää siis pelkäämme, emme kuolemaa.”

Myös luovuus ja intuitio vaativat pysähtymistä ja läsnäoloa. Ne aktivoituvat toimettumuudesta ja jopa pitkästymisestä. Olenkin sanonut, että joutilaisuus on luovuuden alku. Mutta lepääminen on nykyään kuitenkin vaarallista, sillä sehän merkitsee, ettemme ole tehokkaita. Ja ilman tehokkuutta koemme olevamme arvottomia. Mutta olemme sotkeneet keskenämme levollisuuden ja laiskuuden. Levollinen ihminen on läsnä ja valpas, sillä tehokkuus ei vie hänen huomiotaan.

Vain rakkaus voi suojata pelolta ja vain se antaa meille uskalluksen elää. Mitä se sitten on ja miten sen voi löytää? Tämä onkin ehkä elämän tärkein kysymys. Syvimmällä ihmisen rakenteessa on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja kosketetuksi. Tarve syvään yhteyteen ja joukkoon kuulumiseen. Tarve saada elää rakastavien silmien edessä, ymmärrettynä, kannettuna, lohdutettuna ja jopa kaivattuna.

Summa summarum. Mikä sitten auttaa meitä elämään tässä hetkessä. Ilman, että tarvitsee saavuttaa mitään, olla jotain enemmän, lunastaa tai ansaita, olla vain levollinen. Vastaus on rakkaus. Vain rakastettuna ihminen kokee arvonsa ja kykenee olemaan levollisesti läsnä. Kuten Tommy ilmaisee, ”läsnäoleminen edellyttää siis, että kokee ja ymmärtää olevansa rakastettu. Koska meillä on vain tämä hetki, voi sanoa, että vain rakkaus tekee mahdolliseksi todellisen elämisen.”