Kun tunnelukko vapautuu, eli kuinka todellisuus paljastuu reaktioidemme alta

Joulukuun alussa tulivat jälleen uudet kokoontumisrajoitukset, jotka lamauttivat koko vuoden kovimman työsesonkini pikkujoulujen viihdyttäjänä täysin. Työni kun perustuu ihmisten kokoontumiselle sekä mentalistina, että valmentajana. Myös uudelleen käyntiin päässyt Mielen Taikaa! -mentalismishowni Tampereen Teatterissa jouduttiin laittamaan tauolle jo toisen kerran saman vuoden aikana. Tuntui ahdistavalta, kun vapauttani tehdä omaa työtäni rajoitettiin ulkopuolelta taas lisää. Huomasin reagoivani tähän lamaantumalla ja olisin voinut vain maata sohvalla kaiket päivät tekemättä mitään. Mikään ei kiinnostanut eikä motivoinut. Näin somesta kuinka osa taikureista oli varautunut hyvissä ajoin poikkeuksellisiin olosuhteisiin rakentamalla etäshown, mutta itse olin käyttänyt vapautuneen aikani vain kirjani kirjoittamiseen ja tunsin jääväni tyhjän päälle.

Ehkä kaikkien ei tarvitse lähteä tuohon etähössötykseen mukaan, selitin. Mentalismin siirtäminen etäyhteyden varaan tuntui lajiteknisesti vaikealta ja lisäksi tulisi hallita kaikki se tekniikka, mitä itse toteutus vaatisi. Lisäksi tuntui, että etäyhteys ei voisi mitenkään korvata liveyleisöltä saamaani energiaa. Näin selittelin itselleni. Se kaikki yhteensä tuntui liian isolta harppaukselta, vaikka samalla pitäisi nousta olosuhteiden yläpuolelle ja luoda uutta. Lamaannnuin lisää. Mietin, että ehkä olen vain väsynyt ja nyt on oikeasti tarve levätä. Onhan tämä ollut hyvin erikoinen ja sopeutumista vaativa vuosi jo muutenkin. Koitin vain antautua ja hyväksyä olotilan. Vähitellen intuitioni kuitenkin sanoi, että nyt lamaantumisreaktiossani ei taida olla kyse väsymyksestä, vaan jonkin kivun suojaamisesta eli tunnelukosta. Itsetuntemuksestani käsin tunnistin, että tämä reaktio ei ole aito itseni ja loin intention, että sopivaan aikaan mieleni paljastaa mitä se suojelee lamaantumalla.

Meni viikko ja ajauduin lukemaan haastattelua Mariskasta. Yhtäkkiä aloin itkemään ja annoin uteliaana tunteen päästä valloilleen. Rajun itkun keskellä kuulin lapsen huudon ”Äiti, mä en osaa!”. Sillä hetkellä lukko aukesi. Tajusin, että lukkoon oli jäänyt jokin lapsuuden kokemus, jossa vastuuta oli liikaa, enkä ollut kokenut selviäväni siitä yksin. Liian suuri taakka lapselle. Lapsen hätä vapautui kun annoin sen purkaantua. Vastasin lapselle, että ”Pyydetään apua!”. Seuraavana päivänä puhuin puhelimessa tunteja eri taikureiden kanssa, jotka ohjasivat aina seuraavalle, joka voisi auttaa. Muistin taas, kuinka taikuripiireissä on aina jeesattu toisia. Ilman sitä apua en olisi selvinnyt aikoinaan yksin Talentistakaan, tai ainakaan niin hyvin.  Selvisi, että etätaikuudesta oli kirjoitettu kirjakin. Ystäväni Taikuri Luttinen kannusti, että ”jos nyt aloitat, sulla on 3kk päästä kaikki valmiina etäshowta varten”. Apuja alkoi sadella seuraavat päivät ja kaikki halusivat auttaa. Todellisuudessa meni alle viikko, että etäyhteyteen sopiva ohjelmisto oli kasassa ja unessa saamani visio taikastudiostani oli ilmestynyt makuuhuoneeseeni. Samalla innostuin uudestaan omasta lajistani, mentalismista kuin pieni utelias lapsi ja jäin talvilomalle suuren inspiraation vallassa vailla väsymystä. Kivun suojelu voi siis viedä valtavasti energiaa kun taas kivun kohtaaminen vapauttaa valtavaan inspiraatioon. Todellisuus löytyy reaktioidemme alta. Täältä tullaan vuosi 2021, etäyhteysvalmiudessa!